Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
2015
WSOY
544s.

"Jännittävä. Koskettava. Ahmittava.

Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi, Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?"

Olisin halunnut, että tästä kirjasta olisi tullut uusi suosikkini. Oisin niin kovasti halunnut. Mutta ei. En oikein tiedä mistä se johtuu, että rakastin ensimmäistä puoliskoa mutta toista puoliskoa en niinkään. En minä sitä inhonnutkaan, mutta olisin vaan kaivannut loppuun jotain mikä saisi aikaan sen kummallisen tyhjän olon ja ihmetyksen siitä, miten joku on voinut kirjoittaa niin hyvän kirjan. Tiedättekö? Olisin halunnut yllättyä tai muuten kokea jotain suuria tunteita noinkin paksun teoksen viimeisellä sivulla mutta jostakin syystä niin ei nyt käynyt.

Se täytyy kyllä sanoa, että toistuvasti kirjan aikana esiin nouseva, Claude Debussyn Clair de Lune kuvaa tämän kirjan tunnelmia aivan täydellisesti, samoin kirjan kansi. Alussa innostuinkin tästä kirjasta niin paljon juuri siksi, että kaikkea kuvaillaan niin kauniisti ja sellaisilla vertauskuvilla että lukija jää ihmettelemään sitä miten jollekin on tullut mieleen käyttää sellaisia sanoja. "Marie-Laure on iloinen kuullessaan isän äänessä hymyä. Mutta sen alla hän on aistivinaan ajatuksia, jotka räpyttelevät kuin satimeen joutuneet linnut." s.135-136.

Ensimmäisen puoliskon ajan huomasin vähän väliä huokailevani ääneen, että: "tää on niin hyvä" tai "aah, ihana!" Toisella puoliskolla en sitä enää tehnyt. Ehkä olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän jos se olisi jätetty lyhyemmäksi? En pitänyt siitä, että vuodesta 1945 johon melko kronologisesti kuljetaan koko kirjan ajan, hypätään yhtäkkiä ensin 70-luvulle ja sitten vielä vuoteen 2014. Minusta se vain oli turhaa, mutta minä en tietysti olekaan kirjailija.

Taustatyö oli tehty poikkeuksellisen hyvin, tai sellaisen kuvan minä lukijana sain. Oli hauska huomata, miten sellaiset asiat jotka eivät kiinnosta minua yleensä, kuten se miten radio toimii tai millaisia osia siinä on, kuvattiin niin kiinnostusta herättävästi ja innostuneesti. Toisaalta ei mieleeni jäänyt kirjan luettuani juurikaan muuta kuin kauniit kuvailut, sokea päähenkilö sekä aikakausi jonne tämä kirja sijoittuu. Juonenkäänteet ovat monituiset enkä esimerkiksi työtoverini kanssa kirjasta keskustellessa muistanut enää kuinka tarina edes loppuu. "Ai oliko tässä joku jalokivikin?"Kysyin esimerkiksi.